Juoksen metroon ja rakastan sitä

Puoli-työntekeminen ja puoli-laiskottelu on kammottava olotila.

Mä olen viime aikoina antanut itselleni luvan sanoa, että mä todella tykkään työn tekemisestä ja hyödyksi olemisesta. Ja etenkin optimoinnista ja tehokkuudesta. On ollut joitain vuosia, kun on ollut tyylikästä sanoa, että ei halua tehdä töitä ja haluais vaan downsiftailla menemään. Ja olen kyllä myös sitä mieltä, että rest is resistance ja aina ei tarvitse olla hyödyksi.

Rakastan myös laiskottelua ja lorvaamista.

Mutta ehkäpä se tehokkuus on tässä avainsana. En halua puolilaiskotella tai puolitehdätöitä, vaan haluan sata pros jompaakumpaa. Kun tehdään töitä, tehdään töitä. Kun pitää ehtiä metroon, sinne saa juosta (eikä ole “kiireinen kylmä helsinkiäinen”, vaikka tällaista välillä somessa näkee), ja kokea syvää tyydytystä siitä, että on voittanut “elämän pelissä” ylimääräisetä 2 minuuttia, jotka olisi menneet seuraavan metron saapumiseen.

Ja kun pidetään palaveri, siltä saa vaatia eteenpäin menemistä ja nopeasti pakettiin laittamista (kuulumisia vaihdettakoon toisena hetkenä). Ja sitten kun hommat on hoidettu, minä saan köllöttää sohvalla ja katsella Netflixistä tanskalaista komediasarjaa (nyt just vedin Babyfeverin tokan kauden loppuun, suosittelen). Silloin ei tarvitse ajatella hetkeäkään, että pitäiskö mun nyt tehdä x y z. Ei pitäisi.

Sitten samaan aikaan työstä saa myös nauttia. Ihastuin ajatukseen, jonka dramaturgi Sara Koiranen mulle sanoi: “Nautinto ja ilo ei ole vain palkinto työstä, vaan se voi olla myös työnteon väline.”

Ehkäpä viime aikoina on ollut maailma niin täynnä burnout-juttuja ja tarinoita siitä, miten työ (ja kapitalismi) imevät ihmisen kuiviin, että on tullut tunne, että on epäkunnioittavaa ja -empaattista muita kohtaan puhua siitä, miten työ tuntuu omalla kohdalla tosi kivalta. Vähän sama kuin että masentuneelle ystävälle ei saisi sanoa, että jee mulla menee hyvin. Ikään kuin Suomen työikäiset olisi se masentunut ystävä.

Mutta sitten taas: joskus ilo lisää iloa, ja se että puhuu miten oma työ tuottaa merkityksellisyyden tunnetta ja hauskuutta elämään, saattaa myös saada kuulijan (tai lukijan) muistamaan, että hei niin munkin kohdalla. Että joo itse asiassa tykkään mun työstä – nyt kun sanoit!

Mut ai että, kyllä olen myös iloinen siitä, että SE ON VIIIKONLOPPU TÄÄLLÄ TAAS. SE ON VIIKONLOPPU MENNÄÄN VAAN!